Jospa ottaisin vain yhden valokuvan...

Ilman muistikorttia en saanut otettua kuin tämän yhden kuvan. 

Välillä sitä saa pettyä itseensä, tai toisaalta ilahtua löytäessään omat inhimilliset puolensa yhä uudelleen. Tällä kertaa minulle kävi niin, että lähtiessäni kameran kanssa kuvaamaan syksyisiä maisemia, jätin muistikortin kotiin. Tiedättekö sen mahtavan ja tunteita nostattavan fiiliksen kun kytket kameran päälle, ja se tervehtii sinua iloisesti 'No memory card' -tekstillä?

Kuljen päivittäin lenkillä koiran kanssa, ja pidän lähes poikkeuksetta kameraa mukanani. Taskussa kulkee yleensä Fujin X100 tai X20. Tällä kertaa mukana oli X100, jonka hyvä puoli tässä on se, että kameralla voi ottaa yhden kuvan sen sisäiseen muistiin, vaikka muistikortti olisikin jäänyt pois matkasta. Kotvasen kiroiltuani päätin ottaa tilanteen haasteena. Nyt oli pärjättävä yhdellä kuvalla, luvassa oli mieleenpainuva kokemus.

Resurssien niukkuus lisää harkintaa

Asetin tavoitteekseni ottaa metsään suuntautuvalta kävelylenkiltäni siis vain yhden kuvan, joka mahdollisimman hyvin tavoittaisi lenkin tunnelman. Syksy pitäisi näkyä kuvassa, samoin koiramme, joka suostui lähtemään kaverikseni lenkille. Mutta miten kuvaisin pettymykseni, jonka oma huolimattomuuteni aiheutti? 

Yhden kuvan rajotus ei ollut ainoa ilmaisua rajottava tekijä. X100:ssa on kiinteäpolttovälinen objektiivi, joku voisi sitäkin pitää rajotteena. Minut se sitä vastoin vapauttaa liikkumaan kameran kanssa, ja 35 millimetriä on todella kätevä yleisobjektiivi. 

Suurempi rajotus oli kameran tuskastuttavan hidas kirjoitusnopeus sen sisäiseen muistiin. Vaikka tilaa oli vain yhdelle kuvalle, voisi sen ottaa niin monta kertaa kuin haluaa tai on tarvetta. Nyt kuvan kirjoittaminen kesti kuitenkin kymmenisen sekunttia, ja tämän aikana kuvaa ei voinut vielä nähdä. Lisäksi se piti aina poistaa ennen kuin seuraavaa kuvaa pääsi ottamaan tai edes sommittelemaan etsimen läpi. 

Jokaista kuvaa tuli siis mietittyä ja suunniteltua etukäteen paljon tarkemmin, kuin mihin nyt digi-aikana olen tottunut. Filmille en ole koskaan kuvannut, nyt ymmärrän miksi. Eipä silti, filmille kuvaaminen olisi varmasti opettanut minulle paljon valokuvaamisesta. Tästä sain ehkä hieman suuntaa ja kuvaa etukäteissuunnittelun vaikutuksesta lopputulokseen. Ainakin lopputuloksen onnistumisen arviointi helpottuu, kun tietää paremmin että mitä oli tavoitteena.

Ottaisinko vielä yhden?

Otin yhteensä kymmenkunta kuvaa, joista siis viimeisen säästin. Muut oli pakko poistaa, eikä kuvien poistaminen ollut kovin helppoa. Paras kuva oli ehkä viides, hieno kuva vesilätäköstä heijastuksineen ja  koira taustalla. Poistin senkin, koska luulin saavani seuraavasta kuvasta paremman. En saanut. Lisäksi loppupuolella lenkkiä alkoi satamaan vettä. Tässä kohtaa tutustuin ahneuteeni kuvien ottamisen suhteen. Luulin saavani aina vaan lisää hyviä kuvia, vaikka olisi kuitenkin kannattanut tyytyä lätäkkökuvaan. Mutta toisaalta mistä silloin olisin tiennyt, ettei paras kuva olisi ollut se seuraava?

Sen olisin ehkä tiennyt, jos minulla olisi ollut realistisempi käsitys siitä, mitä kamera tallentaa edessä näkyvästä maisemasta. Nykytekniikalla on helpompaa arvioida lopputuloksen laatua testikuvien avulla analyyttisen miettimisen sijaan. Mutta jos vaivautuukin miettimään asiaa testikuvien ottamisen sijaan, pystyy myös paremmin viemään lopputulosta haluamaansa suuntaan. Ihan niin kuin ennen vanhaan kuulemma tehtiin. Paljon on vielä opittavaa, mutta mikäs sen mukavampaa!

Kokemukseni oli siis opettava ja avasi minulle uusia näkökulmia. Jopa niin paljon että päätin kirjoittaa tämän jutun aiheesta. Se hyvä puoli reissusta myös oli, että eipähän tarvinnut karsia huonoja kuvia jälkikäteen tietokoneen ääressä. Se on muuten turhauttavaa hommaa! Ehkä ensi kerralla otankin vähemmän, mutta parempia kuvia. Ja oikein muistikortille...