Ahveniston moottoriradalla moottoriurheilua kuvaamassa

Moottoriurheilun valokuvaaminen on melkoisen haastavaa ja siksi onnistuessaan erittäin palkitsevaa. Minulla oli mahdollisuus harjoitella nopeasti kulkevien autojen ja moottoripyörien kuvaamista Ahveniston moottoriradalla viime keskiviikkona muutaman tunnin ajan. Tässä muutamia ajatuksia ja oppimiani asioita tuona bensiinin katkuisena ja kuumana päivänä.

Ihan ensimmäisenä pitää todeta, että olipa hieno päivä. Moottoriurheilu on aina kiinnostanut minua, mutta yllätyin siitä miten mukaansa tempaavaa tapahtumien seuraaminen ja sopivien kuvakulmien etsiminen olikaan. Vietin radalla itse asiassa koko päivän, vaikka tarkoitus oli alunperin olla vain muutama tunti.

Koska kyseessä oli keskiviikon vapaat harjoitukset, en ennalta tiennyt lainkaan, että minkälaisia ajoneuvoja radalla näkisin. Aika monenlaista menijää radalla liikkui aina formuloista moottoripyöriin ja mitä kaikkea siihen väliin nyt mahtuukaan. Mukana oli pääasiassa puhtaasti rata-ajoon tarkoitettuna ajoneuvoja, mutta myös muutamia tieliikenteeseen rekisteröityjä autoja ja moottoripyöriä radalla nähtiin.

Kuvaaminen vaatii suunnittelua ja tilannetajua

Nopealla vauhdilla liikkuvien autojen ja moottoripyörien kuvaaminen ei ole ihan helppoa. Kyllä niistä terävän kuvan saa syntymään melko vaivattomasti, mutta jos kuvaan tahtoo tunnelmaa ja vauhdin tuntua, niin pitää hieman suunnitella ja testata eri asetuksia.

Huomasin, että mikäli pitää objektiivin aukon levällään ja päästää suljinnopeuden sinne sekunnin tuhannesosan tienoille, tai vieläkin nopeammaksi, niin kuva on terävä ja tausta sumenee nätisti, mutta liike jää usein puuttumaan. Autot näyttävät olevan kuin parkkeerattu keskelle kilparataa, ja sehän on aika kaukana aidosta tilanteesta. Lisäksi on vaikea keksiä sopivaa tarkennuskohtaa autosta, koska se ei meinaa kokonaan mahtua terävyysalueelle. Siispä pitää hidastaa suljinaikaa.

Tausta onnistui hyvin, mutta renkaiden liike pysähtyi kokonaan liian suuren suljinnopeuden vuoksi.

Samalla kun suljinaikaa hidastaa, niin myös aukkoa voi pienentää, jolloin syväterävyysalue kasvaa ja on mahdollista saada koko ajoneuvo teräväksi. Hyvä, mutta kuinka paljon suljinaikaa sitten pitää oikein hidastaa? No se riippuu tietenkin monesta seikasta, mutta ainakin sen verran, että renkaiden pyöriminen näkyy kuvassa vanteiden liike-epäterävyyden muodossa. Tähän taas vaikuttaa auton nopeus. Mitä nopeammin auto liikkuu, sitä nopeampi voi suljinaika olla. Oikea nopeus riippuu tilanteesta ja selviää kokeilemalla. Kannattaa aloittaa vaikka 1/250 sekunnista ja säädellä puolelle ja toiselle.

Ajoradalla vauhti ja tilanteet vaihtelevat, joten on tärkeää saada ensin jonkinlainen perstuntuma sopiviin säätöihin, ja olla koko ajan valmiina säätämään niitä tilanteen mukaan. Esimerkiksi mutkissa kun vauhti on hitaampi, jolloin pitää suljin aikaa säätää hieman hitaammaksi vauhdikkaan tunnelman säilyttämiseksi. Pääsuoralla voi suljinaikoja vastaavasti säätää huoletta nopeammaksi.

Pieni kameran kallistaminen tuo lisää vauhdin tunnetta kuvaan.

Kuvan panorointi sumentaa taustan ja tuo esiin liikkeen

Vanha ja hyvä kikka vauhdin näkymisen saamiseksi kuvaan on seurata kohdetta kameralla ja käyttää sopivan hidasta suljinaikaa, jolloin kuvan tausta muuttuu sumeaksi liike-epäterävyyden ansiosta. Kilparadalla tämä kuvan panorointi on kätevää, kun kuvauspaikan voi valita tarpeen mukaan. Muutenkin radalla kuvaaminen on suunnittelun kannalta helppoa, koska autojen reitti, suunta ja nopeus on ennalta tiedossa. Se on suuri etu verrattuna esimerkiksi lintujen kuvaamiseen, koska luontokappaleiden liikkeitä on paljon vaikeampi ennakoida.

Formuloiden kuvaaminen on todella hankalaa autojen kovan vauhdin ansiosta.

Pannaamalla saa liikkeen esille valokuvassa kaikista tehokkaimmin, mutta se on välillä tuskaisen vaikeaa. Suljinajan pitäisi olla mahdollisimman hidas maksimaalisen taustan sumenemisen aikaansaamiseksi, mutta kuitenkin riittävän nopea ajoneuvon toistumiseksi terävänä kuvassa. Ja tämä vaatii harjoittelua, suurin osa ajastani menikin pannaustekniikan harjoitteluun. Objektiivin kuvanvakaaja on hyvä pitää päällä, ja mikäli panorointi-moodi löytyy, niin se päälle ehdolttomasti. Tein myös jonkin verran kylmäharjoittelua kameran kanssa, eli seurasin tyhjää rataa silloinkin kun autoja ei ollut liikkeellä. Arvaapa, kuinka tyhmän näköistä hommaa se mahtaa olla ulkopuolisen silmissä...

Tekniikka alkoi kuitenkin sujumaan parin tunnin räpeltämisen jälkeen, ja huomasin sen olevan sen verran haastavaa ja kiinnostavaa, ettei loppuajasta muunlaisia kuvia tullut juuri otettua. Käytin välillä monopodia tukena kuvaamisessa, mutta suurimman osan kuvista otin käsivaralta. Sellainen seikka käväisi mielessä, että mahtaiskohan kunnollisen jalustan avulla saada parempia panorointikuvia? Ainakin tasaisella radan osalla olisi helppo seurata radalla kiitävää autoa, kun tarvitsisi keskittyä vain vaakasuuntaisen liikkeen hallitsemiseen. Tämä jää tutkittavaksi seuraavalle kerralle.

Vauhdin tunne on ilmeinen, renkaat pyörivät ja tausta sumenee.

Varikolla tapahtuu, mutta tarkkana pitää olla

Kuljeskelin jonkin verran myös radan varikkoalueella, ja katselin erilaisten huoltotöiden tekemistä tallien pilttuissa. Näistä hetkistä saa helposti myös mielenkiintoisia kuvia, jotka antavat mukavasti perspektiiviä radalla kuvattuihin tapahtumiin.

Varikkoalueella kulkiessa on hyvä katsella ympärilleen muutenkin, kuin kameran etsimen läpi. Siellä nimittäin kulkee monenlaisia ajoneuvoja ja vaikka vauhdit yleensä pysyvät maltillisina, myös ylilyöntejä voi joskus tapahtua. Käytin koko päivän kirkkaan värisiä huomioliivejä ihan oman turvallisuuteni vuoksi, ja liikuin rata-alueella niin kaukana kovaa kiitävistä ajoneuvoista, kuin vain oli mahdollista. Niin hienoa kuvaa ei ole edes mahdollista ottaa, että vaarantaisin turvallisuuteni sen vuoksi.

Varikon tunnelmaa. Konepellit olivat usein auki tauoilla.

Kannattaa pysyä muutenkin poissa tieltä, kuten lähes kaikessa muussakin valokuvaamisessa. Kuskien kanssa pääsee myös melko helposti juttusille, kun kulkee kameraromut mukana varikkoalueella. Mukavan tuntuista porukkaa tuntuvat olevan, ja harrastukselleen omistautuneita. Joku saattaa joskus olla kiinnostunut kuvistakin.

Ainahan sitä jonkun kuvan voi lähettää vaikka sähköpostilla, mutta ilmaiseksi ei kannata mitään suurempaa juttua tehdä vaikka olisi kuinka kiinnostava homma muuten. Valokuvaajia käytetään nykyään aika häikäilemättömästi hyväksi, työtä kyllä tarjotaan, mutta palkkaa ei työstä aina haluta maksaa. Tällaisten harjoittelusessioiden kuvaaminen on kuitenkin erittäin opettavaista, ja minun mielestäni on ihan hyvä tapa laittaa kuvia nettiin esille, mistä kuskit ja tapahtuman järjestäjät voivat käydä niitä halutessaan katsomassa.

Minkälainen kamera on hyvä moottoriurheilun kuvaamiseen?

Autojen kuvaaminen onnistuu melkein millä kameralla hyvänsä, mutta hyvien kuvien saamiseen radalla ajavista kilpa-autoista pitää olla hyvät vehkeet. Tärkein kameralta vaadittava ominaisuus on nopea automaattitarkennus. Minä käytän tällä hetkellä kuvaamiseen Canon EOS 7D Mark II -kamerarunkoa, jonka automaattitarkennus ei jätä mitään toivomisen varaa, sillä onnistuu niin luontokuvaaminen kuin urheilukuvaaminenkin.

Objektiiveissa on todella paljon valinnan varaa. Itse suosin radalla tele-zoomi-objektiiveja, koska etäisyys kuvattavaan autoon vaihtelee voimakkaasti radan eri osissa. Zoom-objektiivi helpottaa tilanteen seuraamista, ja koska polttoväliä voi muuttaa jopa kohdetta seuratessa, niin tulee onnistuneita kuvia päivän mittaan enemmän. Harjoituspäivänä kuvasin pääasiassa Sigma 70-200mm f/2.8 EX DG OS HSM -objektiivilla. Valovoimaa siinä on ehkä turhankin paljon, mutta eipä tuosta haittaakaan ole, kun objektiivi on kuitenkin vielä ihan siedettävän kokoinen.

Osan kuvista otin järkälemäisellä Sigma 150-600mm f/5-6.3 Sport Super-telellä. Sillä ylettyy kyllä järjettömän pitkälle, mutta se on nopeissa tilanteissa kokonsa vuoksi aika kömpelö käyttää. Ja se on myös raskas kannatella. Niin raskas, että käytän sen kanssa yleensä aina monopodia. Manfroton kolmiosainen monopodi on niin järeä, että sillä kannattelee ihan miten suurta lasia hyvänsä, mutta vaihdoin melko pian takaisin lyhyempään zoomiin. Autojen panorointi vaatii nopeutta, jolloin pienemmät objektiivit ovat helpompia käyttää. Valovoimaltaan f/4-aukon lasit ovat vielä varmasti riittävän hyviä, ja nykyaikaisesta kuvanvakaajasta on radalla takuulla hyötyä.

Autourheilun kuvaaminen jätti hyvät fiilikset

Radalla oli pahuksen hauskaa. Kuvaaminen oli juuri niin haastavaa kuin ajattelinkin, mutta kun tekniikka alkoi hahmottua, ei pois olisi malttanut lähteä. Eli sinne on siis päästävä pian uudelleen. Nyt pitää katsoa otettuja kuvia kriittisesti ja miettiä, että mitä tein väärin ja mitä osa-alueita koitan parantaa ensi kerralla.


Koostin Digikuvaajan Youtube-kanavalle pienen kuvaesityksen, jossa on lisää kuvia harjoituksista. Kuvia katsellessa voit arvioida sitä, että kuinka hyvin onnistuin vauhdin valokuvaamisessa ja tilanteiden seuraamisessa kameralla. Jos sinulla on heittää jotain vinkkiä siitä, että mitä ensi kerralla tekisin erilailla, niin olisin kovin kiitollinen.

Tämä rata-autoilun kuvaaminen on valokuvaamista parhaimmillaan. Kun pääsee seuraamaan itseään kiinnostavaa lajia ja oppii samalla jotain uutta valokuvaamisesta, ollaan sellaisten asioiden äärellä, jotka saattavat johtaa vaikka miten pitkälle. Siitähän kaikessa muussakin tekemisessä pitäisi olla kysymys, itsensä kehittämisestä ja elämän laadusta.

Ja kun tämän kaiken pärinän jälkeen lampsii jälleen jonkin hiljaisen metsälammen rannalle kuvaamaan vaikka sammakoita tai sudenkorentoja, voidaan puhua todellisesta vaihtelusta. Valokuvaaminen on ihan mahtava harrastus ja elämän tapa, minne se minut vielä kuljettaakaan?

Niin ja suurkiitokset Jokelan Tomille, joka perehdytti minut rata-alueella toimimiseen ja kuvaamiseen. Tulemme varmaankin tapaamaan radan varressa jatkossakin.